Tuli korona ja muutti koko maailman,
tai ainakin mun arjen ja elämän.
Vai muuttiko sittenkään?
Jäin kotiin eristykseen
jo aika aikaisessa vaiheessa,
kun koronavirus alkoi tunkeutua
Suomeen. Mun perhe päätti
suojella mua tartunnalta,
sillä mun perussairauden takia
se ei olisi ehkä mulle
kovin helppo juttu.
Aika nopeasti saimme
mun systeemit toimimaan
ihan samalla tavalla
kuin kävisin töissä ja terapioissa
koronasta huolimatta.
Lyhdyn kuvataiteilijan työnohjaus
toimii ihan samoina päivinä
kuin aiemmin kävin töissä.
Nyt juttu tapahtuu vaan
virtuaalisesti padin kautta.
En enää parin kuukauden
toimimisen jälkeen edes
välttämättä ajattele,
ettei nähdä livenä.
Kaikki toimii niin hyvin!
Sama juttu terapioiden kanssa.
Aika upee tunne niistä.
Arki kuluu samalla tavalla
kuin ennenkin,
vaikka en juuri missään
ihmisten ilmoilla käykään.
Mukavinta tässä
uudenlaisessa elämässä on se,
että vaikka ei pääsekään
livenä mihinkään shoppailemaan,
silti saa shoppailla kaiken aikaa
netin kautta
kissanhiekasta ja desinfiointiaineesta
lähtien tavallisiin ruoka
ja muihin tarpeisiin.
Ja sitten
ne vaan ilmestyy oven taakse :D
On tämä korona-aika ollut silti
aika mietityttävää
ja jotenkin myös pelottavaa.
Siitä on puhuttu paljon
äidin ja siskojen kanssa.
Ja purin tuntemuksiani myös
sarjaan maalauksia:
Ekassa kuvaan ihmisjoukkoa,
joka pitää hauskaa jossain
isolla porukalla ennen
kuin nuo kokoontumiset kiellettiin.
Ja tuli ikävä kaikkia ystäviä.
Toinen kuvaa kadonneita.
Alkoi tulla uutisia
koronaan kuolleista.
Se on pelottavaa.
Kolmas työ kuvaa sairaaloita.
Siellä on kurjaa ja vaikeaa.
Osa sairaalapedeistä
on jo tyhjentynyt.
En osaa sanoa,
ovatko päässeet kotiin
vai kuolleet.
Tyhjiä petejä kuitenkin.
Tällaisia:
Ikävä ihmisiä
Akryyli kankaalle, 2020
Akryyli kankaalle, 2020
Kadonneet
Akryyli kankaalle, 2020
Kärsivät
Akryyli kankaalle, 2020
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti